Ethan Iverson: The Purity of the Turf. Criss Cross 2016.

Vaikka Bad Plus on trio vailla nimellistä johtajaa, sen teatraalinen tapa muokata nykypäivän pop- ja rockhittejä jazzversioiksi seuraa hyvin pitkälti pianisti Ethan Iversonin vetämiä linjauksia. Siksi onkin hyvä pitkästä aikaa kuulla, miten Iverson reagoi voimakastahtoisempiin soittokumppaneihin.

                      Miles Davisin kanssa soittanut basisti Ron Carter on elävä legenda ja Iversonin ikätoveri Nasheet Waits on hänkin ollut tähtien luottorumpali siitä alkaen kun ura käynnistyi Max Roachin mentoroimana.

                      Tätä taustaa vasten on ilmeistä, ettei rytmiryhmän ote sekoa, vaikka satunnainen kuulija luulisi Iversonin rytmivaihdosten johtuvan CD-levyn jumittumisesta. Iversonin omalla nimellä julkaistu The Purity of the Turf sisältääkin enemmän muusikoiden aitoa dialogia kuin puoli tusinaa Bad Plus –levyä, joissa basistin ja rumpalin rooli pienenee usein Iversonin luoman draaman lavasteeksi.

                      Levyn nimi lupaa paluuta jazzin perusteisiin, mikä tosin Iversonin kohdalla tarkoittaa, että jazz-standardien tulkinnoissa korostuvat vaikutteet Thelonius Monkilta ja Jaki Byardilta. Poikkeuksellinen, jazzin valtavirtaa noudattava versio Benny Golsonin melodiasta "Along Came Betty" osoittaa, miksi näin on hyvä:

                      Iversonin vahvuuksia ovat virtuoosinen instrumentin hallinta molemmilla käsillä ja ironinen älyllisyys. Sen sijaan puutteet tulevat esiin kun tulkittava materiaali kaipaisi lisää sointivärejä.

Gonzalo Rubalcaba: Avatar. Blue Note 2008.

Amerikkalainen musiikkilehdistö voi olla aika tyly latinalaisia juuriaan korostaville jazz-pianisteille, mutta onhan se tietysti totta, ettei sama kuvio soitettuna vielä vähän nopeammin edusta improvisoidun musiikin huippua.

Kuubalainen Gonzalo Rubalcaba on hyvä esimerkki muusikosta, jonka arvosteluissa “virtuoosista” on tullut melkein haukkumasana.

Hänen kaksi edellistä studiolevyään ovat puolestaan esimerkkejä samanlaisista egon harharetkistä, jotka saivat Keith Jarrettin lisäämään instrumenttivalikoimaansa spinetin ja nenästä puhallettavan tiibetiläisen huilun.

Siksi on ilo ilmoittaa, että Rubalcaban Avatar on jotakin aivan muuta. Perin kummallisen ja liian omakohtaisen sijaan se on tasapainoinen kollektiivilevy, jossa kvintetin eri osat pitävät tähtipianistin näytönhalut mukavasti kurissa.

Ensimmäiset tunnustelevat nuotit tuovat vielä mieleen Inner Voyagen (1998) hiljaisen sisäavaruuden, mutta sitten trumpetti ja saksofoni avaavat tunnelman.  Molempien tähtihetki on alttoa maukkaasti puhaltavan Yosvani Terryn säveltämä "Hip Side", joka pitää yllä aavistuksenomaista kaksintaistelua mambon ja bebopin välillä.

Rubalcapan oma "Infantil" rikkoo puolestaan swingin, Thelonius Monkin, kuubalaisen sonin ja vähän nykymusiikinkin raja-aitoja. Levyn päättää Rubalcaban klassista koulutusta korostava Alejandro Garcia Caturian haikea preludi, jonka rumpali Marcus Gilmoren symbaalityöskentely pitää ilmavana ja Terryn soolo vähän sokerisena.

Wynton Marsalis: He and She. Blue Note 2009

Moni haluaa kuulla Wynton Marsaliksen trumpettia, mutta harva niin mieluusti kuin Marsalis haluaa kuulla omaa ääntään.

                      Uudella levyllä He and She kasvattajana ja jazzin historioitsijana kiistattoman merkittävä muusikko on laajentanut repertuaariaan runouteen. Perinteisiin muotoihin ragtimesta valssiin ja shufflesta kuubalaisesta danzóniin perustuvien kappaleiden välissä on tällä kertaa lausuntaa.

                      Häiriötekijä ei ole suuri, eivätkä Marsaliksen omat tekstit edes huonoja. Niitä vain vaivaa sama teennäinen kansanomaisuus, joka on tehnyt Marsaliksen hyvästä ystävästä Maya Angelousta mustan Amerikan Heli Laaksosen.

                      Sanan ja musiikin kytkös on silti pakko myöntää. ”Tanssista” ja ”muistamisesta” Marsaliksen kvintetti todellakin soittaa.

                      Varhaisen ja vähän moderninkin jazzin eri lajien karakteristiikkaa hyvin tunteva voi pyörittää levyä lautasella kuin syvällistä tutkielmaa, muut potkivat matot syrjään. Kaikesta kulturellista mahtailustaan huolimatta He and She on Wynton Marsaliksen välittömästi nautittavin levy vuosikausiin – ja todellinen aarre kaikille vähän erilaisemman häävalssin metsästäjille.

Wallace Roney: Home. HighNote 2012.

Wallace Roney löi itsensä läpi 80-luvulla keikkailemalla rumpali Tony Williamsin ja levyttämällä basisti Ron Carterin kanssa.

                      Molemmat olivat Miles Davisin yhtyeen entisiä jäseniä, mutta tuskin muutoinkaan oli epäilyjä siitä, etteikö Roney olisi ollut uskollinen oppipoika. Varsinkin sordiinolla Roney suorastaan kanavoi esikuvaansa, samoin ajelehtiessaan hieman tempon perässä tai edellä. Muutoin soundi on pisteliäämpi ja Davisin öljytyn silkin sijaan kornettimaisen honottava.

                      Kypsyminen taiteilijana on tietysti edellyttänyt tinkimätöntä näkemystä ja korutonta varmuutta valitusta linjasta, kuten jo parhaiden levytysten nimet kertovat: No Room for Argument (2000) ja Jazz (2007). Niiden rinnalla uusi Home, ”Koti”, kuulostaa nöyrältä tunnustukselta juurille.

                      Kuin varmuuden varoiksi Home alkaa Wayne Shorterin sävellyksellä ja jatkuu John McLaughinilla. Toinen Davisin soittokumppani klassisesta kokoonpanosta, toinen fuusiokaudelta.

                      Se tarkoittaa, että todistelun aika on ohi, ja Roneyn synkänpuoleinen, melankolinen muusikkous nousee vaivattomasti esiin omana itsenään myös silloin kun vertailua esikuviin ei voi eikä pidä välttää.

Gianluigi Trovesi All’Opera: Profumo di Violetta. ECM 2009.

Gianluigi Trovesia kuulisi taas jo mieluusti perinteisessä jazz-kokoonpanossa, mutta klarinetistin kunnianhimot ovat toisaalla.

                      Italialaiseen kansanmusiikkiin viittaavien intiimien ja vähän isompienkin levytysten jälkeen vuorossa on rakkaudentunnustus oopperalle, barokista Pucciniin. Solistia säestää sinfoniaorkesterin puhallin- ja lyömäsoitinsektio rumpali Stefano Bertolin piiskaamana. Jousiston tehtävät on jätetty Marco Remondinin sellolle.

                      Sointivaikutelma on tarkoituksellisen karnevalistinen, Trovesin omissa sävellyksissä myös iskelmällinen, vaikka vaikutteita on oopperan lisäksi ammennettu myös Nino Rotan sentimentaalisesta elokuvamusiikista ja Ottorino Respighin juhlavammista orkesterisarjoista.

                      Itse asiassa Profumo di Violettaa voisikin pitää enemmän kansallisen musiikkimaun tutkielmana kuin jazzin ja klassisen vuoropuheluna.

                      Pergolesin, Rossinin ja Verdin katkelmilla rytmitetty kokonaisuus sisältää melodraamaa, kyyneleitä ja kyläjuhlaa. Myös karkea huumori pääsee esiin, kun Trovesi kumppaneineen tunnustaa, ettei Sevillan parturin tai Cavalleria Rusticanan kuluneimpia aarioita voi enää versioida ihan tosissaan.

                      Trovesin käsitys kotimaansa tunteellisesta ja yhtä aikaa karkeasta kansanluonteesta, joka kuitenkin aina aistii oman syvemmän ja jalomman historiansa, ei ole ainutlaatuinen. Italian nykysäveltäjistä se tuo mieleen Elisabetta Brusan orkesterisävellysten rehevät tunnelmat ja kulttuurikerrostumien äkkiväärät vaihdot.

Jan Garbarek Group: Dresden. In Consert. ECM 2009. 2CD.

Jos Jan Garbarekin saksofoni on kuin ”tuulen pyyhkimä maisema”, kuten brittiläisen Guardian-lehden jazzkriitikko kirjoitti, niin sitten Rainer Brüninghausin pianon täytyy olla se soliseva vuoripuro.

                      Eikä tämä ole kehu.

                      Norjalaisen ikonin live-levy  Dresden todistaa, ettei Garbarekin soundi ole edes ECM-yhtiön studioinsinööreistä vapautettuna järin inhimillinen. Vahvasti konsertissakin kaiutettuna se tuo mieleen jotakin tyhjää ja kaukaista.

                      Vaikutelmaa korostaa Brüninghausin heleä, toisteinen soitto, joka kvartetin toisena dominoivana elementtinä istuu liiankin hyvin johtajan ilmaisuun. Kun rock-taustan omaava rumpali Manu Katché ja sähköbassoa funkahtavasti pomputtava Yuri Daniel piipahtavat nähtävästi kahvitauolla, Garbarekin utuinen etno ja mollivoittoinen polkka saavat live-tilanteesta ylivallan. Transsin ja tylsyyden raja hämärtyy varsinkin kappaleessa "The Tall Tear Trees", eikä "Twelve Moons" saa elegistä surua kuulostamaan mieltä ylentävältä vaan laahaavalta.

                      Katchén soolon eteenpäin vetämä "Grooving Out!" on kuin eri maailmasta, jossa Garbarekin maine pohjoisen melankolian mestaria ei kahlitse saksofonistin ideoita. Jospa hän olisi viihtynyt siellä pitempään.

Vijay Iyer Trio: Break Stuff. ECM 2015.

Vijay Iyer Trio on kotimaansa Amerikan seuratuimpia kokoonpanoja. Uuden levyn suunta ei kuitenkaan enää ole askel eteenpäin, kohti vapaampaa improvisointia. Pikemminkin Break Stuff poukkoilee edestakaisin trion johtajan romanttisten ja avantgardististen vaistojen välillä.

Levyn toinen raita Chorale kertoo oikeastaan jo kaiken. Barokkimaisesti alkava melankolia hajoaa klassistiseen koristeluun, jossa basson ja rumpujen orkesterillinen tausta korostaa pianisti Iyerin teknisyyttä ja musiikillista johtajuutta.

Iyerin ilmeiset vaikutteet ovat aikalaisilta ja hieman jazzin valtavirran ulkopuolelta. Instrumentin kaikupohjaa hyödyntävä raskas vasen käsi on kuin Bad Plus Trion Ethan Iversin. Tanssittavasta teknosta rytmisiä ideoita löytävä, herkkä oikea käsi on kuin E.S.T:n Esbjörn Svenssonin.

Tiensä selkeyttämiseksi Iyerin kannattaisikin uran tässä vaiheessa tehdä levyllinen standardeja. Break Stuffilla tulkitut Billy Strayhornin "Blood Count" ja Thelonius Monkin "Work" kertovat jo nyt enemmän Iyerin henkilökohtaisista pyrinnöistä kuin kaoottisiksi käyvät omat sävellykset.