Gianluigi Trovesi All’Opera: Profumo di Violetta. ECM 2009.

Gianluigi Trovesia kuulisi taas jo mieluusti perinteisessä jazz-kokoonpanossa, mutta klarinetistin kunnianhimot ovat toisaalla.

                      Italialaiseen kansanmusiikkiin viittaavien intiimien ja vähän isompienkin levytysten jälkeen vuorossa on rakkaudentunnustus oopperalle, barokista Pucciniin. Solistia säestää sinfoniaorkesterin puhallin- ja lyömäsoitinsektio rumpali Stefano Bertolin piiskaamana. Jousiston tehtävät on jätetty Marco Remondinin sellolle.

                      Sointivaikutelma on tarkoituksellisen karnevalistinen, Trovesin omissa sävellyksissä myös iskelmällinen, vaikka vaikutteita on oopperan lisäksi ammennettu myös Nino Rotan sentimentaalisesta elokuvamusiikista ja Ottorino Respighin juhlavammista orkesterisarjoista.

                      Itse asiassa Profumo di Violettaa voisikin pitää enemmän kansallisen musiikkimaun tutkielmana kuin jazzin ja klassisen vuoropuheluna.

                      Pergolesin, Rossinin ja Verdin katkelmilla rytmitetty kokonaisuus sisältää melodraamaa, kyyneleitä ja kyläjuhlaa. Myös karkea huumori pääsee esiin, kun Trovesi kumppaneineen tunnustaa, ettei Sevillan parturin tai Cavalleria Rusticanan kuluneimpia aarioita voi enää versioida ihan tosissaan.

                      Trovesin käsitys kotimaansa tunteellisesta ja yhtä aikaa karkeasta kansanluonteesta, joka kuitenkin aina aistii oman syvemmän ja jalomman historiansa, ei ole ainutlaatuinen. Italian nykysäveltäjistä se tuo mieleen Elisabetta Brusan orkesterisävellysten rehevät tunnelmat ja kulttuurikerrostumien äkkiväärät vaihdot.