Gonzalo Rubalcaba: Avatar. Blue Note 2008.

Amerikkalainen musiikkilehdistö voi olla aika tyly latinalaisia juuriaan korostaville jazz-pianisteille, mutta onhan se tietysti totta, ettei sama kuvio soitettuna vielä vähän nopeammin edusta improvisoidun musiikin huippua.

Kuubalainen Gonzalo Rubalcaba on hyvä esimerkki muusikosta, jonka arvosteluissa “virtuoosista” on tullut melkein haukkumasana.

Hänen kaksi edellistä studiolevyään ovat puolestaan esimerkkejä samanlaisista egon harharetkistä, jotka saivat Keith Jarrettin lisäämään instrumenttivalikoimaansa spinetin ja nenästä puhallettavan tiibetiläisen huilun.

Siksi on ilo ilmoittaa, että Rubalcaban Avatar on jotakin aivan muuta. Perin kummallisen ja liian omakohtaisen sijaan se on tasapainoinen kollektiivilevy, jossa kvintetin eri osat pitävät tähtipianistin näytönhalut mukavasti kurissa.

Ensimmäiset tunnustelevat nuotit tuovat vielä mieleen Inner Voyagen (1998) hiljaisen sisäavaruuden, mutta sitten trumpetti ja saksofoni avaavat tunnelman.  Molempien tähtihetki on alttoa maukkaasti puhaltavan Yosvani Terryn säveltämä "Hip Side", joka pitää yllä aavistuksenomaista kaksintaistelua mambon ja bebopin välillä.

Rubalcapan oma "Infantil" rikkoo puolestaan swingin, Thelonius Monkin, kuubalaisen sonin ja vähän nykymusiikinkin raja-aitoja. Levyn päättää Rubalcaban klassista koulutusta korostava Alejandro Garcia Caturian haikea preludi, jonka rumpali Marcus Gilmoren symbaalityöskentely pitää ilmavana ja Terryn soolo vähän sokerisena.

Wynton Marsalis: He and She. Blue Note 2009

Moni haluaa kuulla Wynton Marsaliksen trumpettia, mutta harva niin mieluusti kuin Marsalis haluaa kuulla omaa ääntään.

                      Uudella levyllä He and She kasvattajana ja jazzin historioitsijana kiistattoman merkittävä muusikko on laajentanut repertuaariaan runouteen. Perinteisiin muotoihin ragtimesta valssiin ja shufflesta kuubalaisesta danzóniin perustuvien kappaleiden välissä on tällä kertaa lausuntaa.

                      Häiriötekijä ei ole suuri, eivätkä Marsaliksen omat tekstit edes huonoja. Niitä vain vaivaa sama teennäinen kansanomaisuus, joka on tehnyt Marsaliksen hyvästä ystävästä Maya Angelousta mustan Amerikan Heli Laaksosen.

                      Sanan ja musiikin kytkös on silti pakko myöntää. ”Tanssista” ja ”muistamisesta” Marsaliksen kvintetti todellakin soittaa.

                      Varhaisen ja vähän moderninkin jazzin eri lajien karakteristiikkaa hyvin tunteva voi pyörittää levyä lautasella kuin syvällistä tutkielmaa, muut potkivat matot syrjään. Kaikesta kulturellista mahtailustaan huolimatta He and She on Wynton Marsaliksen välittömästi nautittavin levy vuosikausiin – ja todellinen aarre kaikille vähän erilaisemman häävalssin metsästäjille.