Gonzalo Rubalcaba: Avatar. Blue Note 2008.

Amerikkalainen musiikkilehdistö voi olla aika tyly latinalaisia juuriaan korostaville jazz-pianisteille, mutta onhan se tietysti totta, ettei sama kuvio soitettuna vielä vähän nopeammin edusta improvisoidun musiikin huippua.

Kuubalainen Gonzalo Rubalcaba on hyvä esimerkki muusikosta, jonka arvosteluissa “virtuoosista” on tullut melkein haukkumasana.

Hänen kaksi edellistä studiolevyään ovat puolestaan esimerkkejä samanlaisista egon harharetkistä, jotka saivat Keith Jarrettin lisäämään instrumenttivalikoimaansa spinetin ja nenästä puhallettavan tiibetiläisen huilun.

Siksi on ilo ilmoittaa, että Rubalcaban Avatar on jotakin aivan muuta. Perin kummallisen ja liian omakohtaisen sijaan se on tasapainoinen kollektiivilevy, jossa kvintetin eri osat pitävät tähtipianistin näytönhalut mukavasti kurissa.

Ensimmäiset tunnustelevat nuotit tuovat vielä mieleen Inner Voyagen (1998) hiljaisen sisäavaruuden, mutta sitten trumpetti ja saksofoni avaavat tunnelman.  Molempien tähtihetki on alttoa maukkaasti puhaltavan Yosvani Terryn säveltämä "Hip Side", joka pitää yllä aavistuksenomaista kaksintaistelua mambon ja bebopin välillä.

Rubalcapan oma "Infantil" rikkoo puolestaan swingin, Thelonius Monkin, kuubalaisen sonin ja vähän nykymusiikinkin raja-aitoja. Levyn päättää Rubalcaban klassista koulutusta korostava Alejandro Garcia Caturian haikea preludi, jonka rumpali Marcus Gilmoren symbaalityöskentely pitää ilmavana ja Terryn soolo vähän sokerisena.