Vijay Iyer Trio: Break Stuff. ECM 2015.

Vijay Iyer Trio on kotimaansa Amerikan seuratuimpia kokoonpanoja. Uuden levyn suunta ei kuitenkaan enää ole askel eteenpäin, kohti vapaampaa improvisointia. Pikemminkin Break Stuff poukkoilee edestakaisin trion johtajan romanttisten ja avantgardististen vaistojen välillä.

Levyn toinen raita Chorale kertoo oikeastaan jo kaiken. Barokkimaisesti alkava melankolia hajoaa klassistiseen koristeluun, jossa basson ja rumpujen orkesterillinen tausta korostaa pianisti Iyerin teknisyyttä ja musiikillista johtajuutta.

Iyerin ilmeiset vaikutteet ovat aikalaisilta ja hieman jazzin valtavirran ulkopuolelta. Instrumentin kaikupohjaa hyödyntävä raskas vasen käsi on kuin Bad Plus Trion Ethan Iversin. Tanssittavasta teknosta rytmisiä ideoita löytävä, herkkä oikea käsi on kuin E.S.T:n Esbjörn Svenssonin.

Tiensä selkeyttämiseksi Iyerin kannattaisikin uran tässä vaiheessa tehdä levyllinen standardeja. Break Stuffilla tulkitut Billy Strayhornin "Blood Count" ja Thelonius Monkin "Work" kertovat jo nyt enemmän Iyerin henkilökohtaisista pyrinnöistä kuin kaoottisiksi käyvät omat sävellykset.

John Abercrombie 1944 - 2017

Marc Copland & John Abercrombie: Another Place. Pirquet 2008.

Pianisti Marc Copland ja kitaristi John Abercrombie ovat jatkaneet toistensa tapailua levytysstudiossa siitä lähtien, kun rumpali Chico Hamilton tarjosi molemmille heidän ensimmäiset keikkansa 1970-luvulla.

                      Yhteistyön syvyys kuuluu hyvin myös solistiparin uudella levyllä. Nimen mukainen Another Place, toinen paikka, voi olla taitelijoiden keskenään luoma oma maailma, tai ehkä ilmaus meitä kaikkia toisinaan koskettavasta kaukokaipuusta. Melankolinen sävelkieli ja nykyjazzin keskeislyriikkaan kuuluva sisäänpäin kääntyneisyys viittaavat edelliseen vaihtoehtoon. Konkreettisempaa maantieteellistä ulottuvuutta edustavat Abercrombien sähköiset efektit, jotka taivuttelevat kitarasta eksoottisia mandoliinin tai sitarin soundeja.

                      Coplandin kirjoittama avausraita "Like You" on tekijälleen tyypillisen kultivoitu kokonaisuus, jossa pianisti jää kuuntelemaan jokaisen nuotin efektiä vaikka kitaristi jo kiirehtisi eteenpäin.

                      Abercrombien "River" tuntuu tietoisesti kommentoivan tätä ystävysten eritahtisuutta. Dialogi rakentuu saman melodian eri muunnelmista, jotka lopulta koskettavat toisiaan tanssivana swing-katkelmana. "Ballad In Two Keys" toistaa saman erillisyyden ja harmonian prosessin, mutta nyt vastuuta on jaettu myös basisti Drew Gressille. Rumpali Billy Hart täydentää kvartetin silkalla hyvällä maulla. Varsinkin symbaalityöskentely on oppitunti siinä, miten myös hauraalle musisoinnille rakennetaan luja pohja. 

Jukka Eskola Soul Trio. We Jazz 2017.

Duke Pearsonin "Sweet Honey Bee" on hard bop –klassikko, jonka tempoa ja teemaa eivät lukemattomat tulkitsijat juuri tohdi sormeilla.

Uskollisena lähteelle pysyy myös trumpetistinsa mukaan nimetty Jukka Eskola Soul Trio, vaikka Eskola yllättää aloittamalla Pearsonin sointuihin perustuvalla improvisaatiolla. Tuttu teema todetaan vasta intron jälkeen.

Muu materiaali on pääosin Eskolan ja rumpali Teemu Mäkysen käsialaa. Tyyli on svengaavaa vintagea ajalta, jolloin jazz vielä taisteli tilastaan kansaa tanssittavissa jukebokseissa. Laajempaa melodista kaarta urkuri Mikko Helevän täydentämä trio kokeilee vain sävelmässä "Soft Drop".

Tunnelma on kuin italialaisen Paolo Fresun melankolista romantiikkaa tihkuvilla levyillä, mutta romahtaa sitten jonnekin Ruotsin laivan valomerkin tasolle noin vuonna 1970, kun vuorossa on tuhannen ravintolaorkesterin tulkitsema Riz Ortolanin elokuvasävel "More".

Eskolan musiikillisesta huumorintajusta voi siis olla montaa mieltä, mutta kun materiaali on hyvää, Eskolan alkuteokselle ja yleisölle nöyrät soolot edustavat selkeitä valintoja tekevää, korkeatasoista muusikkoutta.

The Fred Herch Trio: Night & The Music. Palmetto 2007.

Monelle valistuneellekin harrastajalle pianisti Fred Herch on vain yksi modernin konservatoriojazzin lukuisista hintelistä lyyrikoista, jolta sitä paitsi puuttuu Bill Evansin henkilökohtaisten demonien tuoma kohtalokas lisäväri.

                      Vasta tarkempi kuuntelu paljastaa Herschin analyyttiseen muusikkolaatuun verhotut tunnemyrskyt.

Night & The Music alkaa Cole Porterin standardilla ”So in Love”, jonka lohdullisuus hajoaa nopeasti tavallista lemmenluritusta syvempään traagisuuteen. Herschin oma sävellys ”Galaxy Fragment” ammentaa olemassaolon yöpuolta vielä syvemmältä, ja antaa samalla ison roolin basisti Drew Gressille ja rumpali Nasheet Waitsille.

Herschin dramaattista vainua kuvaa hyvin myös se, että kyse on vain johdannosta toiseen standardiin. Rakennelman seurauksena ”You and the Night and the Music” tuntuu kertovan enemmän ihmissydämen kyvystä itsepetoksiin kuin Fred Astairen ikuisesta rakkaudesta Ginger Rogersiin.

                      Night & The Musicin populistisen pinnan alta löytyy runsain mitoin kypsää epäilyä ja viiltävää ironiaa.  Irving Berlinin ”Change Partnersin” kodikas katrilli tarjoaa tervetulleen tempon vaihdoksen, mutta ”How Deep is the Oceanin” myötä synkkyys ottaa taas vallan – tosin tällä kertaa enemmän tummaa alkutekstiä kunnioittavana resitaalina kuin kipeänä tunnustuksena.

                      Lämpimästi suositeltava levy, johon eron tai muun menetyksen äskettäin kokeneiden kannattaa suhtautua tietyllä varovaisuudella.

Nicholas Payton: Into the Blue. Nonesuch 2008.

Älkää soittako tätä levyä koomapotilaille.

                      Trumpetisti Nicholas Paytonin valitsemat tempot ovat enimmäkseen lyijyisiä ja raukeita, vaikka alun perin mielessä lienee ollut rento ja viileä.

Hyvää on kvintetin täydentävä lyömäsoittaja, joka pitää rytmit ennakoimattomina. Huonoa se, että etevä pianisti Kevin Hays on sidottu liian usein fender rhodesilla tunnelmoivaksi taustoittajaksi. Vahvin valtti on Paytonin oma, vatsan pohjasta lähtevä soundi. Siihen on vuosien myötä tullut yhä enemmän trumpettilegenda Clark Terryn silkkiä ja samettia.

Kokonaisuutena Into the Blue tuo levykantta myöten mieleen 1950-luvun Moodsville-sarjan, jolla tuottaja Orrin Keepnews yritti silottaa muiden muassa Coleman Hawkinsin tietä pop-markkinoille.

Perinteisestä kutujatsista Paytonin silti erottaa tietty traaginen väritys. Haikea, leijuva versio Jerry Goldsmithin elokuvasävelestä "Chinatown" on ehkä puhdasta nostalgiaa, mutta levyn avausraita "Drusilla" tuo mieleen sydänsuruja lopullisemmat menetykset.