Wallace Roney: Home. HighNote 2012.

Wallace Roney löi itsensä läpi 80-luvulla keikkailemalla rumpali Tony Williamsin ja levyttämällä basisti Ron Carterin kanssa.

                      Molemmat olivat Miles Davisin yhtyeen entisiä jäseniä, mutta tuskin muutoinkaan oli epäilyjä siitä, etteikö Roney olisi ollut uskollinen oppipoika. Varsinkin sordiinolla Roney suorastaan kanavoi esikuvaansa, samoin ajelehtiessaan hieman tempon perässä tai edellä. Muutoin soundi on pisteliäämpi ja Davisin öljytyn silkin sijaan kornettimaisen honottava.

                      Kypsyminen taiteilijana on tietysti edellyttänyt tinkimätöntä näkemystä ja korutonta varmuutta valitusta linjasta, kuten jo parhaiden levytysten nimet kertovat: No Room for Argument (2000) ja Jazz (2007). Niiden rinnalla uusi Home, ”Koti”, kuulostaa nöyrältä tunnustukselta juurille.

                      Kuin varmuuden varoiksi Home alkaa Wayne Shorterin sävellyksellä ja jatkuu John McLaughinilla. Toinen Davisin soittokumppani klassisesta kokoonpanosta, toinen fuusiokaudelta.

                      Se tarkoittaa, että todistelun aika on ohi, ja Roneyn synkänpuoleinen, melankolinen muusikkous nousee vaivattomasti esiin omana itsenään myös silloin kun vertailua esikuviin ei voi eikä pidä välttää.

Gianluigi Trovesi All’Opera: Profumo di Violetta. ECM 2009.

Gianluigi Trovesia kuulisi taas jo mieluusti perinteisessä jazz-kokoonpanossa, mutta klarinetistin kunnianhimot ovat toisaalla.

                      Italialaiseen kansanmusiikkiin viittaavien intiimien ja vähän isompienkin levytysten jälkeen vuorossa on rakkaudentunnustus oopperalle, barokista Pucciniin. Solistia säestää sinfoniaorkesterin puhallin- ja lyömäsoitinsektio rumpali Stefano Bertolin piiskaamana. Jousiston tehtävät on jätetty Marco Remondinin sellolle.

                      Sointivaikutelma on tarkoituksellisen karnevalistinen, Trovesin omissa sävellyksissä myös iskelmällinen, vaikka vaikutteita on oopperan lisäksi ammennettu myös Nino Rotan sentimentaalisesta elokuvamusiikista ja Ottorino Respighin juhlavammista orkesterisarjoista.

                      Itse asiassa Profumo di Violettaa voisikin pitää enemmän kansallisen musiikkimaun tutkielmana kuin jazzin ja klassisen vuoropuheluna.

                      Pergolesin, Rossinin ja Verdin katkelmilla rytmitetty kokonaisuus sisältää melodraamaa, kyyneleitä ja kyläjuhlaa. Myös karkea huumori pääsee esiin, kun Trovesi kumppaneineen tunnustaa, ettei Sevillan parturin tai Cavalleria Rusticanan kuluneimpia aarioita voi enää versioida ihan tosissaan.

                      Trovesin käsitys kotimaansa tunteellisesta ja yhtä aikaa karkeasta kansanluonteesta, joka kuitenkin aina aistii oman syvemmän ja jalomman historiansa, ei ole ainutlaatuinen. Italian nykysäveltäjistä se tuo mieleen Elisabetta Brusan orkesterisävellysten rehevät tunnelmat ja kulttuurikerrostumien äkkiväärät vaihdot.

Jan Garbarek Group: Dresden. In Consert. ECM 2009. 2CD.

Jos Jan Garbarekin saksofoni on kuin ”tuulen pyyhkimä maisema”, kuten brittiläisen Guardian-lehden jazzkriitikko kirjoitti, niin sitten Rainer Brüninghausin pianon täytyy olla se soliseva vuoripuro.

                      Eikä tämä ole kehu.

                      Norjalaisen ikonin live-levy  Dresden todistaa, ettei Garbarekin soundi ole edes ECM-yhtiön studioinsinööreistä vapautettuna järin inhimillinen. Vahvasti konsertissakin kaiutettuna se tuo mieleen jotakin tyhjää ja kaukaista.

                      Vaikutelmaa korostaa Brüninghausin heleä, toisteinen soitto, joka kvartetin toisena dominoivana elementtinä istuu liiankin hyvin johtajan ilmaisuun. Kun rock-taustan omaava rumpali Manu Katché ja sähköbassoa funkahtavasti pomputtava Yuri Daniel piipahtavat nähtävästi kahvitauolla, Garbarekin utuinen etno ja mollivoittoinen polkka saavat live-tilanteesta ylivallan. Transsin ja tylsyyden raja hämärtyy varsinkin kappaleessa "The Tall Tear Trees", eikä "Twelve Moons" saa elegistä surua kuulostamaan mieltä ylentävältä vaan laahaavalta.

                      Katchén soolon eteenpäin vetämä "Grooving Out!" on kuin eri maailmasta, jossa Garbarekin maine pohjoisen melankolian mestaria ei kahlitse saksofonistin ideoita. Jospa hän olisi viihtynyt siellä pitempään.